Vaalikoneissakin sivuttiin tätä sukupuolten moninaisuutta. Yhdessä kysyttiin kantaa sukupuolten määrään ja toisessa pitäisikö esim. kouluterveydenhuollossa olla enemmän opetusta sukupuolten moninaisuudesta. Ensimmäiseen vastasin, että vahvasti eri mieltä ja toiseen, että osittain samaa mieltä. Miksi näin?
Sukupuolia on kaksi, mies ja nainen tai uros ja naaras. Tämä siis nisäkkäillä, joihin ihmisenkin voidaan katsoa biologisesti kuuluvan. Joskus sikiön kehityksessä tapahtuu joku poikkeama ja tuloksena voi olla esimerkiksi lapsi, jolla miehen XY-kromosomisto, mutta jolle kehittyykin kohtu ja munasarja. Intersukupuolisuus eli se, että yksilöllä on molempien sukupuolien piirteitä, kromosomien, sukuelinten ja hormonitoimintojen suhteen on kuitenkin aika harvinainen vaiva. Ja näitä on lukuisia muita variaatioita kuin edellä mainittu Swyerin syndrooma.
Intersukupuoliset eivät kuitenkaan ole keksineet tätä sukupuolten moninaisuutta. Luultavasti useimmat heistä haluavat vain elää omaa elämäänsä rauhassa sen suurempaa numeroa tekemättä. Sukupuolten moninaisuus on ideologista huttua, jonka juuret ovat postmodernissa filosofiassa. Kyseinen filosofia tarkastelee asioita erilaisten valtasuhteiden kautta. Ollaan kiinnostuneita erilaisista valtarakenteista ja miten niitä ilmennetään kielen avulla ja sukupuolikin nähdään enneminkin sosiaalisena valtakonstruktiona kuin biologisena todellisuutena.
Postmodernin filosofian päälle on sitten rakennettu huomattavasti monimutkaisempia ja vaikeaselkoisempia teorioita, joiden yhtenä lopputuloksena on sitten tämä sukupuolen moninaisuus. Sillä ei siis ole mitään tekemistä biologian kanssa ja vaikka siihen sisältyy koko joukko monimutkaista filosofiaa, niin varsinaista tieteellistä arvoa sillä ei ole. Tosin postmodernismiin sisältyy ajatus, että mitään varsinaista objektiivista tietoa ei ole olemassa, joten heillä ei ole tässä mitään ongelmaa.
Mitä merkitystä tällä kaikella on? Ja mitä se minua liikuttaa, jos joku haluaa tällaiseen uskoa? Yksi suurimmista ongelmista liittyy mielestäni siihen, että yhä useampi nuori identifioi itsensä transihmiseksi ja haluaa muokata kehoaan vastakkaisen sukupuolen mukaiseksi. Suomessakin on lisääntynyt niiden määrä, jotka uskovat, että heidän ongelmansa korjaantuvat transhoidoilla. Tämä on kansainvälinen ilmiö kaikkialla läntisessä maailmassa. Yksi iso syy tälle on sosiaalinen media, jossa transiuteen liittyvää tietoa leviää. Ilman sitä ilmiö ei varmastikaan olisi niin voimakas. Setan kouluvierailuja on syytetty ongelman lietsomisesta, mutta uskon että sen vaikutus ilman somea olisi aika pieni.
Kun nuori ahdistuksessaan pyörii somen syövereissä ja törmää siellä transpropangandaan, hän saattaa kokea löytäneensä selityksen oireilleen ja diagnosoi itse itsensä transihmiseksi. Netistä hän saa myös ”hyviä” neuvoja siitä mitä hänen pitää sanoa ja miten pitää käyttäytyä transpolilla virallisen diagnoosin saadakseen ja päästääkseen aloittamaan hormonihoidot. Hoidosta päättävien on mahdotonta sanoa, että milloin kyseessä on netistä saatujen ohjeiden noudattaminen ja milloin oikeasti ihmisen omat kokemukset.
Suomessa vain täysi-ikäiset pääsevät transhoitoihin, mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa ja USA:ssa myös alaikäisille voidaan tehdä sukupuolen korjauksia. Monessa maassa on murrosikäisille otettu käyttöön hormoniblokkereita. Niiden tarkoitus on pysäyttää murrosiän kehitys ja antaa aikaa ajatella ja tutkia omaa sukupuoli-identiteettiään, jotta he tietäisivät haluavatko he edetä sukupuolen korjaukseen vai ei.
Ensimmäinen kokeilu alkoi Hollannissa. Se oli erittäin tarkkaan rajattu ja koehenkilöiden piti täyttää tietyt kriteerit. Heillä piti olla jo varhaislapsuudessa alkanut sukupuolidysforia, heillä ei saanut olla muita mielenterveysongelmia ja lisäksi heillä piti olla vakaat kotiolot. Suomessa Riittakerttu Kaltiala huomasi omassa työssään, että transpolille hakeutuu isoin joukoin nuoria tyttöjä, joilla on äkillisesti ilmennyt kehodysforia ja lisäksi myös monenlaisia muita mielenterveyteen liittyviä ongelmia. He eivät siis täyttäneet hollantilaisen koeryhmän kriteerejä mitenkään. Sama ilmiö on tapahtunut myös muissa maissa, esimerkiksi Isossa-Britanniassa.
BBC:n toimittaja Hannah Barnes on kirjoittanut kirjan ”Time to think”, jossa hän on tutkinut brittiläisen Tavistockin Gender Clinicin toimintaa. Britannniassa transpolille hakeutuneiden määrät olivat kasvaneet räjähdysmäisesti ja hyvin hataran tiedon perusteella siellä otettiin blokkerit käyttöön. Kirjaa lukiessa yksi hämmästyttävimmistä asioista oli se, että kuinka vähän tutkimusdataa kerättiin koko prosessin aikana. Jos otetaan käyttöön lapsilla ja nuorilla kokeellinen metodi niin luulisi, että potilaista kerättäisiin kaikki mahdolliset taustatiedot ja seuranta olisi erittäin huolellista. Mutta ei, dataa oli hämmästyttävän vähän.
Kun johonkin hoitomuotoon virtaa paljon ihmisiä niin on selvää, että kaikkia ei ehditä/kyetä diagnosoimaan riittävän hyvin. Barnes esittää kirjassaan, että klinikan asiakkaisiin kuului mm. homoseksuaalisia nuoria, autismin kirjolla olevia sekä nuoria, jotka elivät epävakaissa oloissa, esimerkiksi huostaanotettuina tai päihdeperheissä. Mikään näistä nuorisoryhmistä ei oikeasti kuulu transhoitoihin. Homoseksuaalisilla nuorilla esiintyy usein kehodysfosriaa, mutta heidän kuuluu antaa kasvaa rauhassa aikuisiksi. Autismin kirjolla olevat eivät tule saamaan mitään helpotusta omiin ongelmiinsa sukupuolta vaihtamalla ja nuoret, joiden kotiolot ovat huonot tarvitsevat aivan toisenlaista apua. Lisäksi suurin osa blokkereilla olevista nuorista päätyi jatkamaan transhoitoihin kun muuten useimmilla kehodysforia katoaa iän myötä. Blokkerit eivät siis oikeastaan antaneet harkinta-aikaa vaan enemmänkin ohjasivat transprosessiin.
Oikeasti sukupuolta ei pysty vaihtamaan tai korjaamaan, vain ulkonäköä pystyy muokkaamaan vastakkaisen sukupuolen näköiseksi. Ja transhoidoista on oikeasti myös haittavaikutuksia. Ne esimerkiksi lisäävät osteoporoosin ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Ja lisäksi ihminen joutuu lopun ikänsä käyttämään hormonivalmisteita, koska oma keho ei tuota vastakkaisen sukupuolen hormoneja.
Lisäksi monet heistä, jotka päätyvät transhoitoihin huomaavat jossain vaiheessa valinneensa väärin ja saattavat haluta palata takaisin omaan alkuperäiseen sukupuoleensa. Monet hormonien vaikutukset lakkaavat, kun hormonien käyttö lopetetaan, mutta eivät kaikki. Ja kaikki mitä kirurgisesti on poistettu, on poistettu pysyvästi. Näiden detransitoitujien määriä vähätellään ja en tiedä onko heistä mitään virallisia tilastoja olemassakaan. Mutta mitä enemmän ihmisiä päätyy transhoitoihin sitä enemmän tehdään virheitä. Varsinkin jos ihmiset uskovat itse tekemäänsä diagnoosiin ja hoitojen olevan heille ainoa, oikea ratkaisu, niin että ovat valmiita valehtelemaan hoidoista päättäville.
Oikeasti siis kaipaisimme kouluissa ja terveydenhoidossa oikeaa tietoa sukupuolesta ja ihmisen kehityksestä, mitä sukupuolen korjaus tekee ja mitä se ei tee. Ei ole olemassa mitään transihmisyyden muotoa, mutta on olemassa ihmisiä, joilla on paha olo omassa kehossaan. Syy pahalle ololle pitäisi selvittää ensin ja sitten vasta miettiä onko transpoli oikea osoite. Nuorten ahdistukseen pitää olla muita keinoja kuin hormonien syöttäminen.
Asiallista tietoa siis kiitos, ei minkään aktivistiorganisaation propagandaa.